Tänään oli kauan odottamani kirjastopäivä. Sopivasti lapsen päiväuniaikaan pakkasin kimpsut ja kampsut ja kirmasin kirjastoon. Alunperin oli tarkoitus mennä jo eilen, mutta oli niin pirullinen ilma etten viitsinyt pistää nokkaani, saatika tytön nokkaa, ulko-oven tuolle puolen. Olin kirjoittanut itselleni pitkän listan kirjoja joista olen kiinnostunut, mutta tietenkin se siinä lähtöhötäkässä jäi kotiin. Kirjastosta ei hypännyt silmille mitään kovin sykähdyttävää. Pari aikakausilehteä, yhden sarjakuvakirjan, romaanin ja pakinakokoelman kuitenkin kannoin kotiin päivieni iloksi. Pienet on äitiyslomalaisen ilot! Mainittakoon puolustukseksi, etten moneen vuoteen ole lukenut kovin paljon kaunokirjallisuusta. Joulukuussa sain vihdoin viimein opintoni (gradun) päätökseen, joten nyt olen antanut itselleni luvan lukea niin paljon hömppää kuin sielu sietää. Aikasemmin kaunokirjallisuuden lukeminen aiheutti omantunnontuskia, koska siihen kuluneen ajan olisi voinut käyttää opintoihin. (Sitä gradua tosiaan vänsiin pitkään ja hartaasti...)

Välillä mietin pienessä mielessäni, että voisin itsekin kirjoittaa kirjan. Minulla on aihekin valmiina. Eräs tapahtuma muutama vuosi sitten on ravistellut koko perhettäni lähisuku mukaanlukien, sekä läheisiä ystäviä. Ja tilanne jatkuu koko ajan, ja kaiken keskipisteenä on eräs lapsi. Haluaisin kirjoittaa tämän lapsen tarinan omasta näkökulmastani. Tai sitten voisin kirjoittaa useamman henkilön näkökulmista. Asian kanssa tekemisissä olleet varmasti näkevät tapahtumat hieman eri tavoilla. Tämä kaikki on vielä ihan ajatuksen tasolla, enkä tiedä tulenko koskaan riviäkä asiasta kirjoittamaan. Mutta toisaalta tekisi mieli kirjoittaa mahdollisimman paljon kaikesta muistiin nyt tässä vaiheessa. Aikanaan tämä lapsi tulee kuitenkin kyselemään kaikenlaista tapahtumista, ja sitten voisi olla hienoa antaa hänelle omat muistiinpanoni. Mutta katsotaan nyt.... ehkä kirjoitan, ehkä en...